Pelkäävät hevoset

Kertoja on 1951 syntynyt nainen, jolle tarinan kertoi 1902 syntynyt isoäiti.

Elettiin 1800-luvun loppua keisarivallan Suomessa, Pohjois-Satakunnassa. Eräässä maatalossa useita vuosia palvellut piika oli päättänyt lähteä Amerikkaan, jonne niin moni muukin suunnisti siihen aikaan tasa-arvoisemman elämän toivossa. Nuori nainen oli saanut säästettyä palkastaan sievoisen summan. Lunastettuaan laivayhtiöstä menolipun New Yorkiin jäi vielä mukavasti rahaa alkuun pääsemistä varten uudella mantereella.

Hyvästijätön aika koitti ja palveluspaikasta lähdettiin hevoskyydillä viemään tyttöä Poriin, josta matka tulisi jatkumaan Hangon matkustajalaivasatamaan. Mutta sen koommin niin talon väki kuin tytön sukulaisetkaan eivät enää kuulleet hänestä mitään. Yhdysvallat oli kaukana ja maa niin valtava, että pienen kylän asukkaat vaivoin pystyivät sen käsittämään.

Ehkäpä tyttö oli yksinkertaisesti kadonnut suureen länteen, joutunut onnettomuuteen, sairastunut kuolemantautiin tai hukannut paperinsa eikä kielitaidottomana ja yksinäisenä kyennyt selvittämään tilannettaan. Arvailuja riitti ja viranomaisiltakin koetettiin tiedustella, mutta ilman tulosta. Ajan mittaan tytön omaiset alistuivat ajatukseen, että tämä on kuollut vieraalla maalla eikä tieto ollut kulkeutunut Suomeen.

Tytön lähdön jälkeen kylässä alkoi tapahtua kummia. Erään tietyn talon kohdalla hevoset rupesivat käyttäytymään oudosti. Olipa sitten yö tai päivä, joka kerta kävi samoin. Kun hevoset kärryineen tai rekineen menivät talon ohittavaa tietä, ne pysähtyivät kuin naulittuina kyseisen talon riihen nurkalle eivätkä suostuneet ottamaan askeltakaan eteenpäin, vaan pyrkivät kaikin voimin takaisin tulosuuntaansa. Hevoset ilmiselvästi pelkäsivät jotakin.

Ihmiset kuiskivat, että riihessä oli pahoja voimia. Talon asukkaita alettiin kartella. Vihdoin riihi päätettiin tutkia perin pohjin, pitihän puheille saada loppu. Rakennus oli uusi, mutta omistajat olivat valmiita vaikka purkamaan sen, jos se auttaisi asiaa. Niin pitkälle ei kuitenkaan tarvinnut mennä, sillä maalattiaa kaivettaessa paljastui kammottava näky. Uunin edustalla lepäsi ihmisen muumio, ja vaatteista se tunnistettiin taannoin Amerikkaan lähteneen tytön jäännöksiksi. Herkkinä luontokappaleina hevoset vaistosivat pahan ja ikään kuin vahingossa tulivat paljastaneeksi hirmuteon.

Nyt katseet kohdistuivat matkalaisen kyyditsijään, tytön palveluspaikan renkiin. Mitä hän tiesi asiasta? Miesparan hermot olivat täysin lopussa ja itkien hän tunnusti tappaneensa tytön ja ottaneensa tämän rahat. Riihi oli ollut juuri sopivasti rakenteilla ja aika syrjässäkin asuintaloista, joten ruumiin piilottaminen maalattiaan ei ollut konsti eikä mikään. Myytyään tytön tavarat porilaisille torikauppiaille renki oli palannut kotiin ja myöhemmin ihmetellyt muiden mukana, kun tyttö ei ilmoittele kuulumisiaan. Hän kertoi, ettei ollut sen jälkeen nukkunut yhtään yötä ilman painajaista, jossa tyttö itkien syytti häntä murhateosta. Renki vietiin Siperiaan eikä hänen vaiheistaan saatu enää koskaan tietää mitään. Tuskinpa kukaan viitsi edes kysellä.